Onko Jumala isämme? 

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että usein meidän kuvamme Jumalasta on hyvin vääristynyt?

Usein se jumalakuva, joka meillä ihmisillä on päässämme, ei kuvaa Jumalaa oikealla tavalla ja totuudenmukaisesti, vaan on muotoutunut hyvin monen muun asian, tunteen ja kokemuksen ympärille. Oletko koskaan miettinyt, että sen sijaan kuvamme Jumalasta vastaa hyvin usein kuvaamme omista vanhemmistamme? Jos toinen vanhemmistamme on ollut vaikkapa poissaoleva tai väkivaltainen, vaikuttaa tämä lähes suoraan aikuisiän kuvaamme Jumalasta, mikäli toisenlaista kuvaa ei ole syntynyt ennen näitä kokemuksia.

TEOLOGIAN tohtori ja psykoanalyytikko Matti Hyrck (1942–2014) tutki pitkän uransa aikana ihmisten jumalakuvia ja kirjoitti aiheesta hyvin ansiokkaasti. Hänen mukaansa ”[...] on tyypillistä, että ihminen tulee sijoittaneeksi Jumalaan mielikuvan vanhemmasta ja itse asettuu lapsen rooliin.

Hyrckin taustateoria perustui itävaltalaisen psykoanalyytikon Melanie Kleinin (1882–1960) kehittämään objektisuhdeteoriaan, jonka mukaan ihmisen piilotajunta koostuu vahvoilla tunteilla ladatuista perusmielikuvista, fantasioista.

Noiden fantasioiden ytimen muodostaa kahden osapuolen, minän ja sinän, välinen tunnesuhde. Tällaiset suhteet muodostuvat ihmiselle jo elämän varhaisvaiheessa todellisten kokemusten myötä, ja ovat sitä kautta myöskin muokkaamassa kuvaa siitä, kuinka näemme Jumalan.

KOSKA kristillinen kieli käyttää Jumalasta vanhempiin liitettäviä termejä, ei ole lainkaan ihme, että ihmisen tunteissa tai ajatuksissa maallinen ja taivaallinen isä alkavat mennä sekaisin.

On myöskin vaikea uskoa tai ymmärtää kuvaa rakastavasta ja ihmiselle hyvää tahtovasta Jumalasta, jos sellaista esimerkkiä ei omassa kokemusmaailmassa ole lainkaan. Kuitenkin asian tiedostaminen saattaa olla meille ihmisille helpotus Jumala ei olekaan rankaiseva tai vihaava isä, vaikka minusta siltä tuntuisikin, vaan rakastaa minua!

LUTHERIN mukaan yksi paholaisen suurimpia juonia on saada ihminen uskomaan, että Kristus on rankaiseva tuomari. Ehkä oma mielemme onkin siis meille joskus se kaikista suurin paholainen.

Teksti: Santeri Kaleva

Kirjoittaja on diakoniapappi. Teksti on julkaistu alun perin Töölöläinen-lehden numerossa 04/2020.