Kunnioittavista sanoista kohti kunnioittavia tekoja 

Uuden kirkolliskokouksen ensimmäinen istunto elokuun puolivälissä päättyi keskusteluun avioliitosta. Keskustelua käytiin, sillä kirkolliskokous otti vastaan piispoilta kirjeen, jossa käsiteltiin kirkon avioliittokäsitystä. Piispoilla ja tuomiokapituleilla on tällä hetkellä asiasta toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Kirje oli vastaus kirkolliskokouksen keväällä 2018 antamaan pyyntöön siitä, että piispainkokous selvittäisi millaisia vaihtoehtoja kirkolla on avioliittokäsityksen suhteen ja miten kunnioittavaa keskustelua voitaisiin edistää.  

Kunnioittavan keskustelun edistäminen on asia, jota kannatan ehdottomasti ja aina. Ajattelen kuitenkin, että tätä kyseistä keskustelua on käyty nyt tarpeeksi pitkään, ilman, että se on johtanut mihinkään. Eduskunta on hyväksynyt avioliittolain muutoksen vuonna 2014 ja tasa-arvoinen avioliittolaki on ollut voimassa Suomessa jo maaliskuusta 2017. Vuosia on kulunut, Suomen laki on muuttunut, ja mitä me kirkossa teemme? Me keskustelemme.  

Mielestäni olemme tulleet siihen pisteeseen, missä kirkon on kyettävä tekemään päätöksiä sen suhteen, miten kunnioittavasta keskustelusta päästäisiin kunnioittaviin tekoihin. Vai onko vielä joku argumentti, jota ei olla käytetty? Onko vielä joku näkökulma, jota kukaan ei ole aiemmin tullut ajatelleeksi tai ilmaisseeksi? Toki vuoropuhelu on tärkeää siksi, että voimme ymmärtää toisiamme paremmin eriävine mielipiteinemme. Kuitenkin ajattelen, että me voimme jatkaa keskustelua sitten, kun olemme tehneet päätöksen siitä, miten toimimme jatkossa.

Minä olen väsynyt tähän aiheeseen ja uskon, etten ole ainut. Olen väsynyt epäselvään tilanteeseen. Olen väsynyt umpimielisyyteen, omaanikin. Olen väsynyt yrittämään ymmärtää niitä, jotka ajattelevat asiasta eri tavalla. Olen väsynyt, mutta en ole lakannut. En ole lakannut yrittämästä keskustella ja ymmärtää. Sitä toivon ja odotan myös muilta. Silloin kun väsyttää oikein erityisen paljon, niin mietin Jeesusta. Voisiko Jeesus tyynnyttää tämänkin myrskyn? 

Teksti: Tilda Kumpukallio 

Kirjoittaja on nuorisotyönohjaaja. Kolumni on julkaistu alun perin Töölöläinen-lehden numerossa 12/2020.