Mitä ikä merkitsee? 

Koronaepidemian vuoksi hallituksen antamat suositukset koskivat 70–110-vuotiaiden ikäluokkia. Vuoden 2019 lopussa Suomessa oli 874 000 seitsemänkymmentä vuotta täyttänyttä henkilöä. Kyseisen neljänkymmenen vuoden haarukan sisään mahtuu niin kutsuttuja kolmannen ja neljännen iän ikäryhmiä, jotka ovat toimintakyvyltään hyvin erilaisia aina aktiivisista matkustelevista, lastenlapsia hoitavista ja kulttuurin kuluttajista aina kevyempien palveluiden piiriin kuuluvista raskaassa laitoshoidossa oleviin ja lopulta vuodehoidossa oleviin ikääntyviin ja ikääntyneisiin vanhuksiin.

Edellä mainittujen ikäluokkien niputtaminen on ongelmallista. Olisiko esimerkiksi 0–40-vuotiaiden ikäluokat voitu asettaa samanlaiseen eristykseen? Tilanne näyttäytyi ”me ja yli 70-vuotiaat” -asetelmana, ja tällä jaottelulla tulee olemaan kauaskantoiset seuraukset.

”Ei ole millään lailla ongelmatonta, että jotkut rajoitukset perustuvat vain ihmisten ikään, ja tällaisia rajauksia tulisikin tarkastella hyvin kriittisesti. Kronologiseen ikään perustuva rajoitus on syrjivä, eristävä ja leimaava. (Britannian gerontologien yhdistys.) Kronologiseen ikään perustuvilla rajoitustoimilla on vaikutusta sille, miten vanhat ihmiset yhteiskunnassa nähdään” (Tuominen). ”Ikään perustuvat rajoitukset synnyttävät leimaamista, joka ei heti katoa” (Vaarama).

Moni seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt on aktiivinen tai valtaa käyttävä toimija, joka on täysillä mukana työelämässä. Usein he toimivat järjestö- tai vapaaehtoistehtävissä tai asiantuntijoina merkittävissä kehittämistehtävissä. Heidän eristämisensä aiheuttaa sosiaalista ja psyykkistä kärsimystä, joka ei ole sen arvoista. ”Toimintakykyisten kolmatta ikää elävien paikallisyhteisöjensä aktiivisten jäsenten fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky on alkanut heikentyä” (Vuorisalo).

Rajoituksiin sisältyy jopa ikäsyrjintää. Tarvitaan perusteita ikään liittyvien riskien taustalle. Väestötutkimusten tasolla tarkasteltaessa nähdään, että seitsemänkymmentäviisi vuotta on ikä, jolloin krooniset sairaudet lisääntyvät ja toimintakyky alkaa heiketä. Nykytilanteessa rajoitusten olisi pitänyt perustua enemmän sairauksiin.

Rajoitusten terveysvaikutukset tulevat olemaan kiistattomat. Passiivinen yksin oman kodin seinien sisällä oleminen lisää sairauksia. Terveydenhuollon palveluiden käyttämättä jättäminen näkyy terveysasemilla. Hoitotasapaino saattaa järkkyä, mikä johtaa uusiin ongelmatilanteisiin. ”Rutiinien hajoaminen, säännöllisten menojen peruuntuminen ja ajanviettopaikkojen sulkeutuminen sekä etäisyyden pitäminen voivat heikentää liikkumiseen ja sosialisoimiseen tottuneiden ikäihmisten elämänlaatua. Toiset saattavat vielä haaveilla matkustamisestakin. Epätoivoa lisää ajan rajallisuus.” (Pajari.)

Jokaisella heistä on oma elämäntarinansa, jokainen heistä on ainutkertainen

”On ihmisyyttä kunnioittavaa, että ihminen saisi myös koronakriisin aikana elää edes jotenkin omannäköistä elämää” (Vehviläinen). Eristys toisista on terveydelle vaarallista, sillä esimerkiksi muistisairauksien, sydänsairauksien ja syövän riski kasvaa puhumattakaan psykologisesta taakasta. Yksinäisyys, turvattomuus, ahdistuneisuus ja masennus lisääntyvät. Ikääntyneiden keskuudessa alkoholiongelmat ovat vuosien mittaan merkittävästi lisääntyneet, ja ne tulevat eristyksen myötä lisääntymään entisestään. Odotettavissa on humalassa kaatumisten seurauksena muun muassa lonkkamurtumien lisääntyminen. Henkisten voimavarojen vähentyessä myös itsemurha-ajatukset lisääntyvät. Suomessa vuosittain noin kaksisataa vanhuuseläkeiän ylittänyttä henkilöä tekee itsemurhan.

”Ihminen ei voi elää erillään muista, vaan tarvitsee muita ihmisiä paitsi henkisen ja sosiaalisen myös fyysisen elämänlaadun ylläpitämiseen. Eristämisen jatkuessa me vaaranamme ikääntyneen väestön kaikkia elämän osa-alueita.” (Peltomaa.)

Vanhuksiin kohdistuva väkivalta, päihdeongelmat ja hyväksikäyttö ovat monelle ikääntyneelle arkipäivää. Poikkeusolot ovat omiaan lisäämään edellä mainittuja elämänlaatua heikentäviä seikkoja. Oma puoliso tai lapsi saattaa uhata fyysisellä tai henkisellä väkivallalla ja valvottaa öisin. Monet pakopaikkoina toimineet tilat sulkevat ovensa, eikä karanteenin vuoksi saa poistua kodista. Onko oikein, että ikääntynyt on eristyksen vuoksi entistäkin alistetumpi?

Tilanteet ovat jo nyt kärjistyneet. ”Asiakkaissamme on kaltoin kohdeltuja tai sen uhan alla eläviä ja heidän avuntarpeensa on kasvanut. Avopalveluiden kiinni laittaminen ja kotikaranteeni näkyvät vahvasti ikävinä seurauksina.” (Taiveaho.) Ikääntyneitä on jouduttu ohjaamaan turvakoteihin. Mielenterveyspalveluiden tarve tulee kasvamaan.  

Ulkona liikkumista ei ole kielletty ja se tulee mahdollistaa kaikille

Vielä kodeissaan asuvien ikääntyvien tukeminen kaikin keinoin on tärkeää, sillä siten voidaan ehkäistä raskaan hoidon piiriin joutumista. Vanhuslähtöinen tuen ja avuntarpeen kartoittaminen ja oikea-aikainen palveluiden kohdistaminen on tärkeää. On hyvä muistaa ikääntyneen oma tunne ja tarve kaikessa avun tarjonnassa. Itsemääräämisoikeutta ei tulisi tässä ajassa myöskään unohtaa.  

Liikkumattomuus aiheuttaa lihasvoiman katoamista, mikä puolestaan johtaa kaatumisiin ja niistä seuraaviin luunmurtumiin. Pienilläkin arjen asioilla on suuri merkitys. Asiointia muun muassa kaupassa tuetaan liikkeiden aukiolojen huomioimisella, kunhan muistetaan ikääntyneitä tähän myös rohkaista. ”Jos esimerkiksi 85-vuotias elää lähellä kauppaa ja kykenee käymään siellä itse, sisältyy kauppamatkaan useita kognitiivista kykyä vahventavia tehtäviä. Ensimmäisenä ikäihmisen tulee pukeutua ja muistaa avaimet, osata tilata hissi, sitten muistella reitti kaupalle ja löytää oikeille hyllyille kaupan sisällä ja hoitaa maksaminen. Kotona hänen tulee miettiä, mikä ostos menee jääkaappiin, mikä pakkaseen ja mikä muualle.” (Kivelä.) Pienetkin arjen askareet ylläpitävät ja vahvistavat kognitiivista toimintakykyä. Kaupassakäynti voi olla ikääntyvän päivän suurin fyysinen ponnistus ja merkittävä kunnon ylläpitäjä. Psykologisesta näkökulmasta kaupassakäynti vahvistaa minäpystyvyyskokemusta ja vahvistaa sosiaalisia taitoja. Koronatilanteessakin kuntoutusresursseja pitää suunnata ikääntyvien pariin kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Kun elinvuosia on jäljellä vain vähän

Hoitolaitoksissa vierailut kiellettiin. Moni läheinen pohti, ehdinkö nähdä omaistani toivoen samalla, että oma vanhus ei joutuisi kohtaamaan kuolemaa yksin.

Hoitolaitoksissa vanhusten hylätyksi tulemisen kokemukset lisääntyivät samoin kuin muistisairaiden ahdistuneisuus. Yksinäisyys, huoli ja ahdistus lisäävät käytöshäiriöitä, mikä johtaa psyykelääkkeiden lisäämiseen ja tämä puolestaan aiheuttaa haittavaikutuksia. Näin toimintakyky edelleen heikkenee ja suojeleminen epäonnistuu.

Hoivakotien sulkemisen yhteydessä tapaamismahdollisuuksien miettiminen jäi kokonaan. Tästä nousee kysymys, onko yksinäinen elämä hoitolaitoksessa elämisen arvoista. Hoivakodeissa elävät vanhukset joutuivat koronarajoitusten tahattomiksi sijaiskärsijöiksi, joilta tapaamiskiellot veivät ehkä sen ainoan elämänilon.

”Eläkeläisiä ei saa suojella hengiltä” (Peltomaa). Elämän viime kuukausia elävillä elämänlaatu on varmastikin tärkeämpää kuin jäljellä olevien päivien määrä. Kuten kuka tahansa meistä, myös ikääntyneet haluavat elää elämäänsä täysillä, kunnes kuoleman aika koittaa. Syitä kuolemaan voivat olla yhtäältä koronan aiheuttama vaikea tauti tai toisaalta koronaeristyksessä jokin muu sairaus tai jopa ahdistuksen nurkkaan ajaessa päätös oman elämän lopettamisesta itse.

”Yli 70-vuotiaiden tulee pysyä karanteenia vastaavissa olosuhteissa, erillään kontakteista muiden ihmisten kanssa, pois lukien kansanedustajat, valtiojohto ja kunnalliset luottamushenkilöt” (valtioneuvosto). Rajoitustoimet eivät siis merkitse täydellistä eristäytymistä. Minkälaisin keinoin voisimme ikääntyneitä auttaa ja tukea? ”Toisella puolella on riski ja toisella puolella elämänlaatu. Vanhusten eristämistä perustellaan riskillä. Mutta elämä on muutakin kuin riskiä ja sen kantoa.” (Vaarama.)

”Ihmisten oikeutta terveyteen ja hyvinvointiin on suojeltava osin keinoilla, jotka osaltaan vaarantavat heidän terveyttään ja hyvinvointiaan” (Tuominen). ”Olen sitä mieltä, että pitäisi tarkemmin pohtia kuolleisuus versus toimintakyky”(Kivelä).

Kysymys kuuluu, miten me suhtaudumme ikääntymiseen ja mitkä ovat meidän elämämme tärkeysjärjestykset?

Teksti: Katri Kulmala

Kirjoittaja on vapaaehtoistyön koordinaattori ja geronomi (AMK). Blogikirjoitus on julkaistu alun perin 11.5.2020 Suomen Geronomiliitto ry:n verkkosivujen blogissa.