Kohtaaminen 2.0 

Sain sen mukavan oppitunnin jo viime vuonna flunssakauden aikana.  

Käydessäni niihin aikoihin työterveyslääkärin vastaanotolla huomasin miettiväni jo odotusaulassa, miten lääkäri tervehtisi minua. Olen aina pitänyt tervehtimistä ja kättelemistä suuressa roolissa. Mutta entäpäs, kun ajankohta ja tilanne eivät kannusta klassiseen kourien kohtaamiseen? 

Tuttu lääkäri avasi oven, pyysi minut sisään ja samassa liitti kummatkin kämmenensä yhteen rinnalleen. Samalla hänen päänsä hieman nyökähti eteenpäin. Eleessä oli jotain aasialaista fiilistä. Koin oloni todella hyväksi. Minut huomioitiin, mutta samalla tehtiin selväksi sanattomalla ja selvällä eleellä, että nyt ei kätellä.  

Olemme kuluneiden kuukausien ajan saaneet opetella, miten käyttäytyä vastaavanlaisissa tilanteissa.  Saimme kesän alussa tiedon, että saisimme sittenkin pitää riparit suunnitellusti. Kutsuimme leirien yövalvojat ja apuohjaajat palaveriin. Oli häkellyttävä kokemus, kun kohtasimme Meilahden kirkolla kasvokkain. Ei kuvaa eikä tekstiä, vaan vihdoin iso joukko eläviä ihmisiä! Kuin olisi kohdannut vanhoja ystäviä luokkakokouksessa pitkästä aikaa.

Seurakuntamme messut pyörivät entiseen tahtiin, nuorten syyskauden toiminta alkaa kunnolla ja Fokuksessa ovet ovat olleet auki jo hyvän tovin. On hyvä muistaa se maalais- tai oikeastaan kaupunkilaisjärki, jota alussa mainittu lääkärikin noudatti jo ennen näitä kummia aikoja. Vanha viisaus ”Luota Jumalaan, mutta lukitse autosi” voitaisiinkin nyt päivittää ”…mutta pese kätesi”. 

Seurakunta on kohtaamisten paikka. Sen ydintehtävä on kaksitahoinen: mahdollistaa ihminen kohtaamaan Jumala ja lähimmäinen. Jumalan kohtaamme sanassa, sävelissä ja sakramenteissa. Lähimmäisen kohtaamiseen haluamme antaa mielekkäät teemat ja puitteet turvallisissa merkeissä.  

Katse. Ilme. Eleet. Sanat. Niillä on merkitys, yhä suurempi merkitys.  

Miten sinä kohtaat lähimmäisesi?

Teksti: Mikko Saari

Kirjoittaja on nuorisotyönohjaaja. Kolumni on julkaistu alun perin Töölöläinen-lehden numerossa 08/2020.