Pitäisikö hengellisyyttä harjoitella? Kasvokuva Helmi Jantusesta, joka nojaa päällään koivuun ja katselee yläviistoon.

Voiko hengellisyyttä harjoitella? Niin kuin harjoitellaan pianon soittoa tai pitkän matkan juoksua tai vaikka vierasta kieltä? Kun on kysymys luterilaisesta uskosta, voisi nopeasti ajatella, että vastaus on ei. Usko Jumalaanhan on lahja armosta ja pelastuksesta puhumattakaan. Jo kasteessa, usein ennen kuin olimme lausuneet ensimmäistäkään sanaa tai ottaneet ensimmäistäkään askelta, meistä tuli Jumalan lapsia, armon täysiä perillisiä ja Jumalan silmissä virheettömiä, vanhurskaita. Tämähän juuri oli Martti Lutherin suuri oivallus. Ei tekemällä, pinnistelemällä, ponnistelemalla tai harjoittelemalla, vaan yksin armosta Kristuksen tähden.

Mutta tyhjeneekö usko tähän? Ennen kaikkea sammuvatko hengellinen kaipaus ja nälkä sillä, että on kerran kylpenyt kastevedessä tai saanut siitä muutaman pisaran otsalleen?

En usko, että sammuu eikä kyllä uskonut Lutherkaan. Sana ja sakramentit, viikoittainen messu, virret, saarna, Raamatun sana ja pyhä ehtoollinen olivat Lutherin ajan hengellisiä harjoitteita ja tietysti lähimmäisten rakastaminen ja oman arjen hoitaminen mahdollisimman hyvin.

Palkkatyön tekeminen yhtä vastuullisesti ja huolella, niin kuin sen tekisi Jumalalle, onkin varmasti yksi luterilaisen hengellisyyden perintöjä meille suomalaisille. Samoin korkea veroaste ja kaikki se hyvä ja hyvinvointi, mitä sillä mahdollistetaan lähimmäisille. Mutta kokeeko nykyihminen tekevänsä hengellistä harjoitetta, täyttävänsä hengellistä nälkää ja kaipausta sillä, että hoitaa työnsä ja maksaa veronsa ja käy ehkä kirkossa muutaman kerran vuodessa, etenkin jos kutsu kirkollisiin toimituksiin tulee? En usko, että kokee. Kyllä nykyihminen kokee myös sellaista hengellistä kaipausta, johon hänen tavallinen arkensa ei tuo vastausta ja etsii paikkoja ja tapoja saada tähän kaipaukseensa täytettä.

Paavali kirjoittaa hengellisestä elämästä näin: "Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman." (1. Kor 9: 24–25).

En ota nyt kantaa siihen, mikä on tuo palkinto tai mikä on tuo katoamaton seppele. Väitän kuitenkin, että vertaamalla hengellistä elämää juoksukilpailuun, Paavali haluaa ainakin sanoa sen, että hengellisyys on jotain, mitä voi ja pitää harjoitella. Kastettuina kristittyinä meistä jokaisella on tuo hengellisyyslihas jo valmiina ja jos ei olisi, emme voisi sitä itsellemme tyhjästä luoda. Tyhjästä luominenhan on yksin Jumalan teko. Mutta meidän tekomme on kasvattaa, vaalia ja harjoittaa kaikkea sitä, mitä Jumala on luonut, myös hengellisyyttä.

Ehkä se, mitä meidän luterilainen kirkkomme nyt kaipaisi, olisi reformaatio 2.0. Tiedämme jo hengellisyytemme olevan Jumalan armoa ja Jumalan tekoa, mutta nyt meidän tulisi herätä siihen, että tuo hengellisyys jää vain surkastuneeksi veltoksi lihakseksi, jos emme itse sitä aktiivisesti harjoita.

Etsitään siis ystävät niitä tapoja, joilla juuri meidän hengellisyytemme herää kukoistukseen. Olipa se kristillistä joogaa, rukousmeditaatiota, sanamietiskelyä, pyhien tekstien lukemista, saarnan kuuntelua, virren veisuuta, messuun osallistumista, retriittiä tai mitä tahansa, joka herättää meidät ja tekee meistä vahvoja ja toimintakykyisiä kristittyjä. Niitä, joiden sydämen täyttävät rauha ja ilo ja joiden elämä on tulvillaan hyviä rakkauden tekoja toinen toisiamme ja myös tätä luomakuntaa kohtaan.

Teksti: Helmi Jantunen

Kirjoittaja on teologiharjoittelija.

Julkaistu 9.2.2021