Kuka pitäisi heidän puoliaan? 

Viime viikkoina olemme saaneet lukea lehtien palstoilta Esperi Caren ja Attendon ongelmista vanhustenhoidossa. Yksityisen rahan piti pelastaa vanhustenhuolto, mutta kuinka kävikään? Eikö rahalla saakaan onnea, tässä tapauksessa vanhus hyvää hoitoa?

Vanhustenhoidossa on käytetty paljon opiskelijoita ja työlistoille on kirjattu henkilöitä, jotka eivät ole edes paikalla. Kaiken kaikkiaan hoitajia on ollut huonokuntoisille vanhuksia kohden kovin vähän.

Toisaalta, onko vanhustenhoidon huono tila edes yllätys vai onko se vain systeemin seuraus? Systeemin, jossa kunta yrittää saada itsensä kannalta mahdollisimman edullisen ratkaisun ja päästä niin halvalla kuin se vain on mahdollista, ja pörssiyhtiöt, joiden pääasiallinen tehtävä on tuottaa omistajilleen mahdollisimman suurta voittoa, yrittävät voittaa tarjouskilpailun. Eihän tällaisessa yhtälössä voi vanhuksen kannalta käydä kuin huonosti. Ja nyt me olemme kovin yllättyneitä, kun surullisia kertomuksia on alkanut tulla julki.

Elämme varhaiskasvatuksessa hieman samanlaisessa kuplassa. Yhteiskunnan taholta päivähoito nähdään tällä hetkellä kovin ammoisena ja ainoana lapsen parasta ajavana hoitomuotona. Päivähoidossa on kuitenkin menossa samanlainen yksityistämisen buumi kuin vanhustenhuollossa. Yhä useammin päätöksiä tehtäessä raha on ensimmäinen ja usein ainoa mittari, eikä lapsen etu. Rahan niukkuuden seurauksena päiväkotiryhmät paisuvat, sijaisia ei palkata, jolloin päivät ovat selviytymistä siirtymätilanteesta toiseen. Ollaan yhä enemmän riippuvaisia yksittäisistä loistavista ihmisistä ja heidän asenteistaan. Työntekijät uupuvat, mutta ulospäin täytyy näyttää hymynaamaa.

Huonokuntoisia vanhuksia ja pieniä lapsia yhdistää se, että he eivät itse pysty pitämään puoliaan. He tarvitsevat puolestapuhujia, meitä kaikkia. On aika avata silmät ja alkaa toimia heikompien puolesta.

Teksti: Markus Lehtimäki

Kirjoittaja on lapsi- ja perhetyön pappi. Kolumni on julkaistu alun perin Töölöläinen-lehden numerossa 04/2019.